Veikko Lehtovaara syntyi Helsingissä 14. syyskuuta 1941 tragedian keskellä. Hänen isänsä Oiva kaatui rintamalla vain kaksi viikkoa aiemmin. Äiti Orvokki joutui selviytymään surun läpi Veikko-vauvan ja puolitoistavuotiaan esikoisen Anjan kanssa sodan rasittamassa pääkaupungissa.

Rauhan palattua perhe muutti Loimaan Hirvikoskelle. Sieltä he löysivät pienen, vaatimattoman asunnon paloaseman yläkerrasta. Orvokki sai viran kunnan kirjanpitäjänä. Veikko löysi uusia kavereita naapurin maatilan veljeksistä, joiden kanssa hän seikkaili pitkin peltoja ja metsiä.

Veikko oli aina päämäärätietoinen oman tien kulkija. Kun hän oli kuusivuotias, äidin kanssa tuli eräänä aamuna riitaa. Veikko päätti häipyä lopullisesti. Hän pakkasi matkaevääkseen hiukan näkkileipää. Ulkona tulivat vastaan heinäpellolle matkaavat naapurit hevoskärryineen. Veikolta kysyttiin, että haluaako hän tulla mukaan. Niinpä hän hyppäsi kyytiin ja lähti katselemaan heinäntekoa.

Päivän käännyttyä iltaan Veikko palasi muiden mukana kotiin. Sisälle päästyään hän tunsi jotakin kovaa takintaskussaan. Se oli näkkileipää. Silloin hän muisti:”Ai niin, minunhan piti karata!”

Uusi karkumatka seurasi kymmenisen vuotta myöhemmin. Ahtaan kodin ja pienen maalaiskunnan puitteet ahdistivat nuorta Veikkoa niin, että hän päätti polkea pyörällä melkein Suomen itärajalle saakka ja sieltä vielä Helsinkiin. Tällä matkallaan hänellä oli mukanaan vähän enemmänkin varusteita kuin pelkkää näkkileipää. Helsingissä hän vieraili sukulaisperheen luona. Sieltä sitten soitettiin pahasti järkyttyneelle Orvokille, että poika on löytynyt ehjänä. Kun Veikko palasi vihdoin kotiin, äiti oli niin kiitollinen, ettei viitsinyt edes pitää saarnaa karkulaiselle.

Oppikouluaikana kuviot muuttuivat. Bill Haley and His Cometsin Rock Around the Clock iski Veikkoon kovaa. Hän sai myös uuden parhaan ystävän, Kalevi Leinon. He puuhasivat yhdessä monenlaista: kävivät tansseissa, raatoivat tietyömaalla, istuivat baarissa ja hakeutuivat laivastoon.

Veikon ja Kalevin Lapin vaellus oli ikimuistoinen seikkailu. Pohjois-Norjaan päästyään he järkeilivät, että erillään he saattaisivat saada helpommin liftattua kyydin eteenpäin. He sopivat tapaavansa Altassa ja erkanivat omille suunnilleen. Kalevi saikin kyydin ja pääsi mukavasti perille. Veikolla ei ollut yhtä hyvä tuuri. Hän päätti oikaista tunturin yli. Se ei ollut kaikkein paras idea. Hyvästä suuntavaistostaan huolimatta hän päätyi harhailemaan tuntureilla viisi päivää. Ruokaa oli niukasti ja väsymys armoton. Yhden yön hän onnistui nukkumaan autiolla metsästysmajalla. Siellä hän paistoi kammottavat säilykekalapullat, joita hän ei meinannut saada syötyä kiljuvasta nälästään huolimatta. Niiden maku ei unohtunut koskaan.

Lopulta Veikko löysi tiensä Altan reunamille ja pystytti teltan huojentuneena. Hän pysytteli väkisin hereillä vielä hetken, että sai keitettyä hiukan perunaa. Sen jälkeen hän nukkui kaksikymmentä tuntia putkeen, kunnes lähti etsimään Kalevia. Altassa ystävykset kohtasivat jälleen toisensa, ja seikkailut jatkuivat. Aikuisena Kalevista tuli poliisi ja Veikosta taiteilija. Heidän ystävyytensä kesti läpi elämän.

Kalevin tyttöystävällä (ja sittemmin vaimolla) Liljalla oli hyvä ystävä nimeltään Riitta, johon Veikko ihastui. Riitasta tulikin Veikolle elämän mittainen kumppani.

Veikko pääsi Turun Taideyhdistyksen Piirustuskouluun vuonna 1961. Samalta vuodelta on hänen ensimmäinen signeerattu teoksensakin. Grafiikka valikoitui miltei heti omaksi lajiksi – erityisesti metalligrafiikka – mutta maalaaminenkin pysyi mukana taiteellisessa työskentelyssä vielä monta vuosikymmentä. Ammatinvalinnassa hänellä tuskin oli koskaan ongelmia; jo oppikoulussa kirjojen marginaalit oli piirretty täyteen.

Opiskelun alussa teokset olivat vielä esittäviä, lähinnä muotokuvia ja maisemia. Abstrakti ilmaisu alkoi kuitenkin hiipiä kuviin. Vuonna 1961 ensimmäisen kerran järjestetty Ars-näyttely vieraili myös Turussa. Se oli ensimmäinen laajempi nykytaiteen katselmus Suomessa ja esitteli niin ulkomaisia kuin kotimaisiakin informalisteja. Näyttely teki epäilemättä vaikutuksen nuoreen taiteilijanalkuun. Seuraavana vuonna Veikon taiteessa oli jo runsaasti täysin abstraktia tuotantoa, ja vuosilta 1963–65 ei jäänyt jäljelle juurikaan mitään figuratiivisia teoksia.

Piirustuskoulun päätyttyä 1963 Veikko suuntasi Helsinkiin Aukusti Tuhkan Taidegrafiikan Kurssiateljeeseen. Vanha mestari opetti siellä nuoremmille sukupolville grafiikan tekemisen saloja. Seuraavana vuonna Veikko pääsi Stanley W. Hayterin oppiin Pariisiin. Hayteria pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä taidegraafikoista. Vuosien mittaan hänen luonaan Atelier 17:ssä kävi pitkä lista taiteilijoita, joita innosti paikan innovatiivinen ilmapiiri. Siellä viihtyi myös Mirón, Giacomettin ja Ernstin kaltaisia nimekkäitä taiteilijoita. Hayter kehitti oman värigrafiikan menetelmänsä, joka näkyy myös Veikon 1960-luvun taiteessa.

Pariisi, joka siihen aikaan oli taiteen keskus, muokkasi Veikkoa ihmisenä sekä taiteilijana. Hänestä oli mahtavaa päästä tutkimaan muinaista taidetta valtavissa museoissa, ja toisaalta nähdä aivan tuoreita teoksia trendikkäissä gallerioissa. Pariisissa hän oivalsi, että taiteellisesta vapaudesta kiinni pitäminen on olennaisen tärkeää.

Palattuaan Ranskasta Veikko sai työn vanhasta opinahjostaan, Turun Piirustuskoulusta. 1965 hän aloitti grafiikanopettaja Alku Avannon avustajana. Avannon erottua seuraavana vuonna Veikko jakoi grafiikanopetuksen koulun johtaja Harry Henriksonin kanssa vuoteen 1968 saakka. Sen jälkeen Veikko vastasi yksin grafiikan ja piirustuksen opetuksesta vuoteen 1980 muutamia sijaisuuksia lukuun ottamatta. Hän oli vähäsanainen mutta pidetty opettaja. Oppilaat saivat vapaasti tehdä omia töitään, ja hän kierteli antamassa neuvoja niitä haluaville.

Pariisista tuodut menetelmät ja kuva-aiheet alkoivat jäädä taka-alalle vuoden 1966 aikoihin. Veikko lähti hakemaan uutta persoonallisempaa suuntaa harmaasävyisistä akvatintatekniikalla toteutetuista töistä. Abstraktit elementit kulkivat edelleen mukana, mutta nyt kuviin tuli koneita ja ihmishahmoja. Varsinainen mullistus kuvakielessä tapahtui v. 1968. Hänen uudet teoksensa etsivät tasapainoa esittävän ja ei-esittävän välillä. Ne olivat toisaalta etäisiä ja vaikeasti luettavia, mutta henkilökohtaisempia kuin aiemmin. Ensimmäistä kertaa Veikko päästi katsojan seuraamaan mielenliikkeitään. Samana vuonna hän ja Riitta (os. Lehtinen) menivät naimisiin jo pitkään seurusteltuaan. Teoksiin ilmestyi myös eroottisia sävyjä. Pariskunnan ensimmäinen yhteinen koti löytyi Parrantien ateljeetaloista, joissa oli iso ateljeehuone jokaisessa asunnossa. Se oli Veikon ensimmäinen oma työtila. Sitä ennen hän oli käyttänyt ainakin Turun Taidegraafikoiden työhuonetta ja varmaankin Piirustuskoulun tiloja, sillä hän asui jonkin aikaa koulun yläkerrassa Linnankatu 2:ssa Aurajoen varrella.

Vuosikymmenen vaihtuessa Veikko innostui serigrafiasta. Hankalasti järjestäytyvä, synkkä maailma vaihtui väreihin ja huumoriin. Teokset ottivat myös kantaa; luonnonsuojelu ja väkivallattomuus olivat Veikolle itseisarvoja.

Värikäs kausi ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Parin vuoden päästä Veikon lempimenetelmäksi valikoitui etsauksen ja akvatintan yhdistelmä, joka oli hänen ensisijainen tekniikkansa 1980-luvun loppupuolelle saakka. Ihmiset pääsivät nyt teosten keskiöön niin muotokuvina kuin käsittämättömien koneistojen osinakin. Huoli ja sisäinen ponnistelu tuntuivat ihmishahmojen olemuksissa. Muotokuva Riitan isästä Nikolai Lehtisestä on kenties ainoa, jossa voi nähdä jonkinlaista levollisuutta.

Omakuvia syntyi koko uralla vain kolme (tai neljä, tulkinnasta riippuen). Viimeiset omakuvat Veikko teki vuonna 1976. Niitä varten hän piirsi huomattavan määrän luonnoksia. Se tuntuu erikoiselta, sillä hän ei juuri koskaan korostanut itseään puheillaan tai käytöksellään. Hän harkitsi sanansa erittäin tarkkaan. Ehkäpä oman olemuksen tiivistäminen kuvaan vaati samaa tarkkuutta.

Maisemateokset astuivat etualalle vuonna 1977. Veikko oli jo 1960-luvulta saakka haaveillut Turun kuvaamisesta. Sen lisäksi hänestä tuli isä marraskuussa 1976, joten uudet taloudelliset vaatimukset saattoivat myös kannustaa kokeilemaan helpommin myytäviä kuva-aiheita. Turkulaisen arkkitehtuurin lisäksi esille pääsi luonto, joka oli Veikolle hyvin tärkeä osa elämää. Turun saaristossa sijaitsevalle Aaslaluodon mökille oli ehdottomasti päästävä heti, kun kesälomat alkoivat. Metsän ja meren ympäröiminä vietettiin mieluiten koko kesä, eikä Veikko juurikaan tehnyt taidetta silloin. Hän kunnosti mielellään kesäasuntoa, joka oli alunperin rakennettu kouluksi 1920-luvulla.

Veikon jokaisessa kaupunkimaisemassa on mukana kasvillisuutta, erityisesti puita. Ne ovat olennainen elementti koko hänen tuotannossaan. Akvatintalla sävytetyissä puunrungoissa on elämää niiden karuudesta huolimatta. Ne seisovat kauniiden mutta jokseenkin hengettömien rakennusten vastapareina, usein antaen raamit kuvan muulle sisällölle. Muutama kaupunkikuva syntyi Helsingistä ja Tukholmastakin. Myös Turun saaristo kallioisine luotoineen valikoitui luontevasti usean teoksen aiheeksi.

Vuonna 1986 Veikko piti laajan retrospektiivisen näyttelyn Turussa Wäinö Aaltosen museossa. Se oli eräänlainen tilinpäätös neljännesvuosisadan taidegraafikontyölle. Seuraavana vuonna grafiikan tekeminen loppui lähes kokonaan. Eräänä päivänä Veikko oli sanonut Riitalle lopen kyllästyneenä, että hän ei aio tehdä enää ainoatakaan Turku-kuvaa. Vuodelle 1992 on kuitenkin merkattu kaksi pitkän tauon jälkeen syntynyttä Turku-aiheista teosta, joten voi olla, että tämä keskustelu käytiin vasta silloin. Joka tapauksessa, vuonna 1988 akvarelleista ja pastelliliiduista tuli Veikon pääasialliset työvälineet. Grafiikan tekeminen oli teknisesti hyvin työlästä, tarkkaa suunnittelua ja huolellisuutta vaativaa. Uudet, värikkäät maalaukset olivat täydellinen vastakohta. Ne olivat vapautuneita, suurpiirteisiä, hetken inspiraatiossa syntyneitä luomuksia. Aiheet vaihtelivat taloista, kasveista ja ihmisistä täysin abstrakteihin kuviin. Samana vuonna Veikko vietti kolme kuukautta Pariisissa. On hyvin mahdollista, että kaupunki teki taas taikojaan – niin kuin kaksikymmentäneljä vuotta aikaisemminkin – ja palautti tekemisen ilon ammatinharjoittamiseen.

Kymmenvuotinen maalauskausi oli kohtalaisen tuottoisa, mutta näyttelyt olivat harvassa. Samaan ajanjaksoon osui paljon muutakin: opetustyöt Turun suomenkielisessä työväen opistossa, toiminta Suomen Taiteilijaseuran hallituksessa, ja Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton (SKjL) puheenjohtajuus. Kaiken lisäksi kotona oli isällistä huolenpitoa ja järjestystä tarvitseva teini-ikäinen poika. SKjL:n taloudellinen tila oli heikko, kuten laman kourissa taistelevassa maassa voi odottaa. Tilannetta saatiin kuitenkin kohennettua niin, että Lohjanjärven rannalle pystyttiin rakentamaan residenssi liiton jäsenille.

Kokonaiskuormitus alkoi lopulta käymään raskaaksi Veikolle. Fyysiset stressioireet ja masennus häiritsivät olemista niin, että työntekoa oli merkittävästi kevennettävä. Parin vuoden hiljaiselon jälkeen Veikko hakeutui jälleen opiskelemaan. Turun ammattikorkeakoulu järjesti vuosina 1998–99 digitaalisen taiteen koulutuksen ammattitaiteilijoille. Veikko oli hyvin kiinnostunut tietokoneiden mahdollisuuksista. Koulun jälkeen hän käyttikin taiteen tekemiseen ainoastaan kuvankäsittelyohjelmaa, valokuvaskanneria ja mustesuihkutulostinta. Hän myi lähes kaikki perinteiset työvälineensä muuttaessaan Parrantien ateljeetaloista kerrostaloasuntoon 2000-luvun alkupuolella. Veikon taiteellinen työ päättyi vuonna 2003, jolloin hänelle myönnettiin valtion taitelijaeläke. Viimeiset kymmenen elinvuottaan hän omisti sukututkimukselle ja lapsuudesta alkaen kerätylle postimerkkikokoelmalleen. Taiteen tekemisestä oli puristettu kaikki irti.

Isäni

Veikko oli erikoinen yhdistelmä vetäytyvää ja sosiaalista luonnetta. Hän tarvitsi paljon yksinoloa, mutta viihtyi hyvin niin perheen kuin ystäväpiirinkin kanssa. Hän oli pitkään mukana järjestötoiminnassa, pistäytyi usein avajaisissa turkulaisissa gallerioissa, ja osallistui mielellään sukulaisten ja tuttavaperheiden tapaamisiin. Hän kävi kielikursseilla ja postimerkkikerhossa, valokuvasi, matkusteli, luki ja harrasti liikuntaa. Monille hän jäi kuitenkin etäiseksi, sillä hän oli harvasanainen, eikä lörpötellyt varsinkaan omista asioistaan. Se on harmillista, sillä hän oli pohjimmiltaan erittäin lämminhenkinen ja hyväksyvä kaikenkirjavia ihmisiä kohtaan, ja oli ylipäätään monipuolinen lahjakkuus myös taidemaailman ulkopuolella.

Veikko ja Riitta ehtivät olla naimisissa 45 vuotta. Heillä oli tiivis suhde. Huumoria viljeltiin kotona runsaasti. Riitan vaikutus oli taiteilijanurankin kannalta olennainen. Hän suhtautui taiteilijuuteen kannustavasti, ja pystyi opettajantyöstä ansaitulla säännöllisellä palkalla turvaamaan perheen talouden silloinkin, kun taiteellisesta työstä tuli vähemmän rahaa. Riitan sisarukset perheineen olivat myös Veikolle tärkeitä. Heitä tavattiin säännöllisesti sukujuhlien ja matkojen merkeissä. Samaan kaupunkiin muuttanutta äitiään Veikko tapasi viikoittain. Elämä oli vienyt Veikon siskon Anjan meren yli Ruotsiin, joten tapaaminen oli mahdollista hieman harvemmin.

Veikko oli hyvin perhekeskeinen. Perheen etu oli aina hänen omansa edellä. Hän näki runsaasti vaivaa muiden hyvinvoinnin eteen. Isänä hän oli äärimmäisen turvallinen ja luotettava, toki välillä jyrkkäkin. Saavutettuani täysi-ikäisyyden hän antoi minulle tilaa elää elämääni parhaaksi katsomallani tavalla. Hän oli silti loppuun saakka se sama lämmin isä, jonka ehdotonta rakkautta ei tarvinnut koskaan epäillä.

Veikko kuoli okasolusyöpään lokakuussa 2013, noin puolitoista vuotta diagnosoinnin jälkeen. Hänen jäämistöstään löytyi yli yhdeksänsataa erillistä teosta: monenlaista grafiikkaa, maalauksia, piirustuksia, muutama veistoskin. Määrä ja monipuolisuus yllätti, vaikka muistankin, että hän teki varsin ahkerasti töitä. Työpäivä alkoi yleensä yhdeksän ja kymmenen välillä aamulla ja jatkui viiteen, toisinaan kahdeksaankin saakka illalla.

Näillä sivuilla olevien kuvien rajaukset ovat minun tekemiäni, joten ne eivät välttämättä täysin vastaisi taiteilijan omaa näkemystä. Veikko jätti yleensä runsaasti valkoista tilaa kuvien ympärille ja suosi kapeita metallikehyksiä joko alumiinin värisinä tai mustina. Hänen itsensä leikkaamista paspartuureista voi päätellä, että rajaaminen ei aina ollut ihan millintarkkaa touhua. 

Koko Veikon tuotannon läpikäyminen oli pitkä ja huikea projekti. Isäni elämä ja sisäinen maailma avautuivat minulle aivan uudella tavalla. Vaikka hän on nyt poissa, hän tuntuu minusta vieläkin läheisemmältä.

Arttu